Jälleen kerran viime aikoina ovat digitaaliset levyjulkaisut olleet kovasti tapetilla musiikkialan ihmisten puheissa. On ollut keskustelua milloin mistäkin uudesta suoratoisto- eli striimauspalvelusta, digitaalisista levyjulkaisuista, eri julkaisuformaattien hinnoista sekä näiden kaikista eduista ja haitoista. Miloin mistäkin.
Argumentit, perustelut ja näkemykset eri perspektiivein ovat tietysti siitä riippuvaisia onko kyseessä tavallinen tallaaja ja satunnainen levyostaja vai kenties tunteenpalolla levyjä alati hyllyynsä keräilevä hamstraaja. Vai kenties musiikin rautainen ammattilainen tai mahdollisesti jonkinlainen sunnuntaijournalisti.
Sanomattakin selvää, että levyjä arvostelevan sanasepon näkemys on erilainen kuin hiellä ansaittuja pennosiaan kauppaan kantavan duunarin ajatusmaailma mielipiteineen. Ja varsin hyvistä syistäkin.
Tartun tällä kertaa digipromoihin niin musiikinkuluttajan kuin levyarvostelijakin kannalta katsoen. Olen sekä bändien fani että musiikin ylituomari ja yritän ymmärtää kumpaakin kantaa.
Olipa kerran cd
Musiikkifanin kannalta katsoen digijulkaisut ovat enemmänkin siunaus kuin kirous – onhan digiformaatti oiva tapa tutustua bändeihin helposti ja vaivatta, monesti myös ilmaiseksi, ihan laillisestikin.
Tästä pitävät huolen Spotifyn ja Deezerin kaltaiset palvelut. Sitä paitsi uutisointien ja testien perusteella edes äänenlaatu ei ole ongelma. Ja niille, joille on, heitä varten löytyy Tidal. Se parempilaatuinen Spotifyn kilpailija.
Eikä edes fyysisiä levyjä arvostavan tarvitse paheksua suoratoistopalveluita. Niistähän ei tarvitse maksaa, jos jaksaa kuunnella mainoksia tai muuta, joten tutustumisväylä uusiin bändeihin on kätevä, ja rahat voi sitten käyttää halutessaan niihin fyysisiin levyihin. Kaikki voittavat. Ainakin melkein.
Katsotaanpa sitten tilannetta arvostelijan kannalta. Fyysisiä promoja kyllä tulee yhä melko paljonkin, mutta digipromoja yhä enenevissä määrin. Näitä sitten pitäisi jaksaa arvostella – tietenkin ilmaiseksi – ja käteen jää mahdollisesti vesileimattu kasa musiikkitiedostoja.
Tässä yhtälössä jokin mättää. Kun arvostelijalle jää käytännössä käteen yhtä vähän kuin sille suoratoistokuuntelijalle, mutta päälle läiskäistään työvelvoite (siltä osin kuin harrastustouhua sellaiseksi voi kutsua), on asetelma sietämätön.
Olipa kerran läjä tiedostoja
Kai tässä nyt sitten joku etu levyarvostelijalle on, kysytään. Toki, jos sellaiseksi lasketaan se etulyöntiasema, että arvosteltavan kiekon – siis tiedostopaketin – pääsee kuuntelemaan ehkä jokusen viikon ennen levyn ilmaantumista suoratoistopalveluihin ja levykauppoihin. Se onkin melkoinen etu se.
Kun tähän yhtälöön lisätään se, että näitä digipromoja tulee kuukausittain helposti kymmeniä, ellei jopa satoja, riippuen ihan omasta klikkailu- ja latailuinnosta, muuttuu levyjen kuuntelu niin työlääksi, ettei sille oikeastaan löydy aikaa. Saati, että niistä vielä jaksaisi tai ehtisi kirjoittaa jotain.
Ja sitten musiikkimedioiden kommenttipalstoilla ihmetellään, miksei bändin X levyä Y ole arvosteltu lainkaan. Että vihaako arvostelija sitä vai eikö tule promoa vai mikä tässä nyt mättää. Paska lehti, paskat arvosteljat, en lue ja rahat takaisin. Tai jotain siihen suuntaan.
Vakka kantensa valitsee
Kukaan ei tietenkään pakota ketään (aikuista) harrastamaan yhtään mitään. Harrastus on, tai pitäisi olla, täysin vapaaehtoista. Levyarvostelujutut voi siis jättää tekemättä, jos siltä tuntuu, sillä sehän on vain harrastus. Jotain lukijaa voi tietty jäädä harmittamaan, jos tietty levy jää arvostelematta, mutta senkin tilanteen kestää, kun levynhän voi aina kuunnella suoratoistopalvelusta.
Ketkä sitten ovat tämän pelin häviäjiä, jos arvostelija ja levykuuntelija ovat lopulta samalla viivalla?
Lafkat ja bändit tietenkin. Lafkat valittavat, kun levyjä ei arvostella, mutta samalla eivät itse ole valmiita lähettämään fyysistä levyä arvosteluun. Ja sitten se arvostelija voi helposti valita skippaavansa koko arvostelun.
Vastaavasti bändit ihmettelevät, kun lafka ei promotoi ja media ei arvostele. Syyttävästi katsotaan vuorotellen lafkaa, vuorotellen medioita ja välillä ihmetellään.
Seurauksena on tietysti se, että levyt eivät välttämättä myy odotetulla tavalla, koska kukaan ei edes tiedä niistä levyistä. Lafka ei panosta, kun panostus maksaa ja koska rahaa ei tule, ei voida tai haluta panostaa. (Vaikka fyysisen levyn toimittaminen medialle posteineen usein jää vain pariin kolmeen euroon levyä kohden.) Bändit jäävät ilman kaljarahojaan ja lopulta vähätkin rojaltit jäävät saamatta.
Kuluttaja valitsee tutut bändit suoratoistopalveluistaan, kun tuntemattomista ei kuule tai lue, eikä oikeastaan edes tiedä missaavansa mitään, vaikka siitä kuuluisasta jäävuoresta näkee vain sen huipun.
Tilanne on vähätellen sanoen täysin älytön.
Mikä ratkaisuksi?
Kas, se tuhannen taalan kysymys, johon kukaan ei suostu vastaamaan ilman kallista konsultointipalkkiota. Tyhmähän se on, joka ilmaiseksi töitä tekee.
Mutta arvostelijat ovatkin siitä tyhmiä, että he tekevät ilmaiseksi töitä, koska se on kivaa eli oikeasti harrastus. Kunnes sitten väsähtävät ja poistuvat kierrosta tekemään jotain oikeasti järkevää, josta myös maksetaan.
Sitten otetaan uusi lauma hyväuskoisia kirjoittajanalkuja, jotka tekevät kyllä arvostleuhommia tovin ihan vaikka niistä digipromoista, kunnes huomaavat mikä määrä paska on liikenteessä ja luovuttavat ennen kuin ehtivät edes kolmenkympin ikään. Toistetaan kuviota alusta loppuun kyllästymiseen asti.
Niin makaa kuin petaa. Niin arvosteljiat, lafkat kuin bänditkin. Tästä on (vähemmän) hyvä jatkaa.
